torstai 4. joulukuuta 2014

Joulukalenteri: 4. luukku




Tonttu Karvakorva ja vaikea lahja

Viime vuonna joulukalenterissa seikkaillut tonttu Karvakorva palaa jälleen uusien tarinoiden kanssa.

Jos nyt totta puhutaan, tonttu Karvakorva piti joulusta aivan erityisesti, kuten muutkin tontut. Vaikka se ei ollutkaan päätynyt Joulupukin pajaan ahkeroimaan, juhlalla oli sille aivan erityinen merkitys, olihan se jo pienestä pitäen opetettu sitä rakastamaan. Myös tänä vuonna se oli aloittanut jouluvalmistelut ajoissa, kirjaten muistilistaan monenlaista tekemistä joulukuuksi. Joskus se oli ilahduttanut tallinsa henkilökuntaa pienillä löytämillään lahjoilla, kuten kaunilla männynkävyillä, erikoisilla kivillä tai heinästä tehdyillä palmikoilla. Nyt hän kuitenkin halusi ilahduttaa kaikkia jotenkin erityisen mukavasti, olihan kyseessä kuitenkin juhlavuosi. Ja sen oli oltava jotain aivan erityisen erityistä!

Tästä tonttu kehittelikin itselleen pulman. Se käveli ympyrää pienessä kolossaan lämpöputken takana ja venytteli suuria korviaan epätoivoisesti. ”Tänä vuonna minä haluan ilahduttaa heitä jollakin aivan erityisellä lahjalla,” se mutisi itsekseen, ”mutta voi, mitä se voi olla!” Olisi aivan liian haastellista pienelle tontulle kutoa heille villasukkia, sillä koko ei varmastikaan olisi oikea. Eikä Karvakorva sitä paitsi osannut neuloa. ”Ilahtuisivatkohan he jos antaisin heille kauniin kuvan? Maalaisin oikein metsämaiseman, jossa on kauniita hevosia,” hän keksi ja hypähti ilmaan innostuksissaan. ”Niin minä teen, se on hyvä idea!” Karvakorva ryntäsi pienelle pedilleen istumaan, kaiveli hetken tavaroitaan ja kaivoi esiin lämpimät lapasensa ja myssyn suojaamaan karvaisia korvia. Sitten hän juoksi omia salaisia reittejään alas pihamaalle ja katosi lumipyryyn.

Karvakorvan ollessa poissa koko illan oli tallilla vilinää ja huisketta. Tavaroita jäi lattioille ja iltatallia tehnyt tyttö unohteli monia asioita. Hevoset ja ponit huomasivat tontun poissaolon parhaiten ja ihmettelivät sitä kovasti. Mitä tuo tonttu oikein puuhasi, kun ei ollutkaan tavanomaisten tehtäviensä kimpussa? Eräs sairas poni, jota Karvakorva aina kävi iltaisin tervehtimässä, oli kovin närkästynyt, kun tonttua ei kuulunutkaan tavanomaiselle juttutuokiolle iltamyöhällä. ”Siinä se taas nähdään, kuinka talli ei millään tule toimeen ilman kunnon tallitonttua!” se mutisi itsekseen ja torkahti.

Kauan sen jälkeen kun tallin ovet olivat jo suljettuna ja ihmiset lähteneet koteihinsa, laahusti väsynyt pieni hahmo lumipyrystä pihamaalle. Selässään se kantoi suurta kankaista säkkiä, jonka painon alla pieni tonttu horjahteli. Säkki mahtui vain vaivoin läpi tontun salaisten kulkureittien kapeimmista kohdista, joten Karvakorvalla kului paljon aikaa sen kavutessa ylös omalle makuusijalleen. Tonttu lysähti väsyneenä sängylleen ja nukahti ennen kuin sen toinen korva oli ehtinyt edes lurpahtaa rennoksi. Seuraava aamu valkeni nopeammin kuin tonttu Karvakorva olisi halunnut, mutta muistaen velvollisuutensa se nousi kuitenkin ylös suorittamaan aamutarkastustaan. Silmät turvonneina ja ajatukset sekavina kuin eilinen lumipyry se suoritti päivän tehtävänsä ja palasi sitten takaisin pedilleen ottaen muutaman tunnin hyvin ansaitut päiväunet.

Taas virkeänä tonttu ryhtyi töihin. Se kävi hakemassa toimistosta puhtaan ja valkoisen paperin ja kantoi sen ylös piilopaikkaansa. Avatusta säkistä pilkottii monia erilaisia värejä maalia sekä muutama pensseli. Levitettyään paperin lattialle eteensä ja kaadettuaan erivärisiä maaleja pienelle lautaselle se ryhtyi työhön.

Eipä aikaakaan, kun tonttu nosti katseensa paperista ja silmäili aikaansaannostaan. Se esitti tallinpihaa, jossa seisoi muutama ihminen pidellen kolmea hevosta. Lunta oli paljon ja heillä kaikilla oli lämpimät vaatteet. Jopa hevoset hymyilivät. Maalauksessa oli joitakin virheitä, mutta se oli silti hyvin kaunis, ja mikä tärkeintä, itse tehty. Tonttu Karvakorva katseli ylpeänä piirustustaan ja kumartui sitten vetämään sen viimeisiä viivoja. Yhtäkkiä tontun kädessä ollut maalilautanen kallistui uhkaavasti ja putosi sitten kolahtaen - suoraan maalauksen päälle! Karvakorva parkaisi ja kiiruhti nostamaan lautasta. Maalit olivat roiskuneet ympäri koko kaunista maalausta, ja se oli auttamattomasti pilalla.

Surullisena tonttu laahusti pihalle ja ylös pienten tammojen tarhalle johtavaa mäkeä. Se istahti pienelle kivelle laskien päänsä käsiinsä ja huokaillen hiljaa. Kuullessaan pehmeiden tassujen pysähtyvän viereensä se ei nostanut katsettaan. ”Voi Nasu, mitä minä teen...” se vaikeroi hiljaa. ”Haluaisin niin kovasti ilahduttaa muita, mutta en osaa tehdä mitään hienoa ja kaunista, josta he pitäisivät.” Karvakorva nosti hitaasti päätään ja katsoi syvälle kissan mustiin silmiin.” Etkö sinä tee kaikkea kaunista ja hienoa koko ajan?” kissa ihmetteli ja vilkaisi ympärilleen. ”Autat muita ja olet heidän tukenaan, vaikka he eivät tiedä sitä. Eikö se ole riittävästi?” Karvakorva katsoi sitä ihmetellen. Se ei ollut koskaan ymmärtänyt olevansa tärkeä jollekin, että joku välittäisi siitä, mitä se tekee. Eihän kukaan koskaan nähnyt häntä voidakseen kiittää. ”Mitä jos antaisit kaikille iloista joulumieltä? Ei lahjan tarvitse olla mikään esine, sillä luulen että ne ymmärtämättömät ja kiireiset ihmiset tarvitsisivat vähän rauhaa arkeensa,” Nasu puheli ja nuoli samalla etutassustaan likaa. Karvakorva mietti niin että suuret korvat heiluivat. Kissa puhui asiaa. Ei lahjan tarvinnut olla suuri tai hieno. Ihmiset voisivat tehdä sen itse, jos tonttu vähän auttaisi. ”Nyt minä keksin!” se sanoi rynnäten samalla halaamaan yllättynyttä kissaa, joka astui monta askeleita taaksepäin ja pörhisti niskavillojaan pelästyneenä. ”Se on helppoa. Muistutan heitä joulun tärkeimmästä asiasta!” Tontun silmät loistivat ja se katsoi kissaa hymy korvissa. ”Mutta tarvitsen sinun apuasi. Tule!”

Karvakorva ryntäsi talliin pienestä salaisesta raosta ja juoksi pitkin tallinkäytävää rehulaan hämmentynyt kissa kannoillaan. Ovi oli vain hieman raollaan, ja tonttu mahtui vain juuri ja juuri tunkeutumaan siitä läpi. Ovi oli aivan liian painava pienen tontun tai edes kissan liikuteltavaksi. ”Odota tässä,” Karvakorva supatti kissalle oven toiselta puolen ja kääntyi etsimään lintuystäviään. Se vihelsi kolmesti matalalla äänellä ja jäi odottamaan vastausta. Ei aikaakaan ja ne sirkuttivat hänen yläpuolellaan, laskeutuen yksitellen hänen viereensä. ” Karvakorvan annettua linnuille ohjeet ne lensivät tiehensä, jättäen tontun etsimään lisää ystäviään heinäkasasta. Havaittuaan siimahännän vilahduksen silmäkulmastaan se loikkasi koskettaen kevyesti ystävänsä kuononpäätä. Ahtaan ovenraon toisella puolella odottaneen mustan kissan silmät siristyivät ja se yritti tunkea päätään raosta. ”Lopeta,” tonttu sanoi tiukasti ja osoitti kissaa. ”tarvitsen teitä kaikkia. Voitte jatkaa ikuista kissa ja hiiri -leikkiänne joskus toiste.” Näistä sanoista rohkaistuneena heinäkasasta ilmestyi varovasti yhä useampi harmaa kuononpää.

Oli jo hyvin myöhäinen yö, kun omituinen seurue palasi takaisin tallin takapihalle. Lintujen hälyttämä suurikokoinen hirviuros kantoi sarvissaan pientä ja tuuheaa kuusta, ja sen ruskeassa selässä kipittivät monet pienet hiiret rupatellen vauhdikkaasta kuusenkaadosta ja siitä, kuka olikaan purrut viimeisen ja ratkaisevan palan kuusenjalasta. Karvakorva oli saanut kunniapaikan hirven päälaelta. Suurien ja painavien ovien avaaminen ei ollut ystävälliselle hirvelle temppu eikä mikään. Hyvin unisten ponien ja hevosten ilmeet olivat näkemisen arvoiset, kun suuri metsän asukki astui kantamuksineen sisään talliin! Laskettuaan kuusen tallin maneesin päädyn nurkkaan se palasi vuolaiden kiitosten saattelemana takaisin metsään hymisten iloisena itsekseen.

Nasu hiipi hiljaa kuusta ihailevan joukkion taa ja sai aikaan pelästyneitä kiljahduksia. Luotuaan kaihoisan katseen hiirikatraaseen se ilmoitti löytäneensä kuusenkoristeet yläkerrasta. Väsynyt mutta iloinen joukkio kuljetti ne kuusen luo ja käytti sen koristelemiseen sinä yönä kauan aikaa. Kissa katseli touhua vierestä ja tokaisi muutaman kommentin. Sen mielestä kuusi kuului metsään kasvamaan, eikä se ymmärtänyt, miksi se piti tuoda sisätiloihin. Riemukas joukkio ei kuitenkaan antanut sen happamuuden häiritä iloaan. Lintujen asetettua tähden paikoilleen he kaikki perääntyivät ihailemaan luomustaan: se oli vinossa ja hieman rikkinäiset koristeet vinksottivat eri suuntiin, mutta silti se toi paikkaan haluttua tunnelmaa tuoksullaan ja huvittavalla ulkonäöllään. Tyytyväisenä työhönsä ahertajat palasivat omiin toimiinsa, kirkkaan aamuauringon jo kurkkiessa heikosti ikkunoista. Vain Karvakorva jäi katsomaan heidän aikaansaannostaan. Se keskittyi ankarasti ja toivoi koko sydämestään, että heidän luomansa kuusi toisi kaikille hyvän mielen. Kuullessaan heikkoa askelten kaikua se piiloutui kuusen lähelle touhua kiinnostuneena katselleen iäkkään ja tumman ruunan ruokakuppiin.

”Mikä tämä on? Onpa hieno,” huokaisi hevosia ruokkimaan tullut nainen. Hän katseli kuusta tovin ja mutisi itsekeen. ”Niin, miksipä ei. Ei huono idea ollenkaan. Ratsastajatkin pitäisivät siitä. Ja hevosille, niin, tietenkin, havuja... Koristeet, tietenkin.... Musiikki... Jopas, kylläpäs se joulu tulee pian!” Nainen tokaisi ja kiiruhti omiin touhuihinsa, jatkaen mutinaansa joulutouhuista. Karvakorva oli varma, että tänä vuonna tallilla koettaisiin kaikkien aikojen kaunein joulu. Hän kohotti katseensa ja hymyili ympärillään näkyville tyytyväisille hevosensilmille.


Kuvat: Laura Mäntylä

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti