Tonttu Karvakorva ja vaikea lahja
Viime vuonna joulukalenterissa
seikkaillut tonttu Karvakorva palaa jälleen uusien tarinoiden
kanssa.
Jos nyt totta puhutaan, tonttu
Karvakorva piti joulusta aivan erityisesti, kuten muutkin tontut.
Vaikka se ei ollutkaan päätynyt Joulupukin pajaan ahkeroimaan,
juhlalla oli sille aivan erityinen merkitys, olihan se jo pienestä
pitäen opetettu sitä rakastamaan. Myös tänä vuonna se oli
aloittanut jouluvalmistelut ajoissa, kirjaten muistilistaan
monenlaista tekemistä joulukuuksi. Joskus se oli ilahduttanut
tallinsa henkilökuntaa pienillä löytämillään lahjoilla, kuten
kaunilla männynkävyillä, erikoisilla kivillä tai heinästä
tehdyillä palmikoilla. Nyt hän kuitenkin halusi ilahduttaa kaikkia
jotenkin erityisen mukavasti, olihan kyseessä kuitenkin juhlavuosi.
Ja sen oli oltava jotain aivan erityisen erityistä!
Tästä tonttu kehittelikin itselleen
pulman. Se käveli ympyrää pienessä kolossaan lämpöputken takana
ja venytteli suuria korviaan epätoivoisesti. ”Tänä vuonna minä
haluan ilahduttaa heitä jollakin aivan erityisellä lahjalla,” se
mutisi itsekseen, ”mutta voi, mitä se voi olla!” Olisi aivan
liian haastellista pienelle tontulle kutoa heille villasukkia, sillä
koko ei varmastikaan olisi oikea. Eikä Karvakorva sitä paitsi
osannut neuloa. ”Ilahtuisivatkohan he jos antaisin heille kauniin
kuvan? Maalaisin oikein metsämaiseman, jossa on kauniita hevosia,”
hän keksi ja hypähti ilmaan innostuksissaan. ”Niin minä teen, se
on hyvä idea!” Karvakorva ryntäsi pienelle pedilleen istumaan,
kaiveli hetken tavaroitaan ja kaivoi esiin lämpimät lapasensa ja
myssyn suojaamaan karvaisia korvia. Sitten hän juoksi omia salaisia
reittejään alas pihamaalle ja katosi lumipyryyn.
Karvakorvan ollessa poissa koko illan
oli tallilla vilinää ja huisketta. Tavaroita jäi lattioille ja
iltatallia tehnyt tyttö unohteli monia asioita. Hevoset ja ponit
huomasivat tontun poissaolon parhaiten ja ihmettelivät sitä
kovasti. Mitä tuo tonttu oikein puuhasi, kun ei ollutkaan
tavanomaisten tehtäviensä kimpussa? Eräs sairas poni, jota
Karvakorva aina kävi iltaisin tervehtimässä, oli kovin
närkästynyt, kun tonttua ei kuulunutkaan tavanomaiselle
juttutuokiolle iltamyöhällä. ”Siinä se taas nähdään, kuinka
talli ei millään tule toimeen ilman kunnon tallitonttua!” se
mutisi itsekseen ja torkahti.
Kauan sen jälkeen kun tallin ovet
olivat jo suljettuna ja ihmiset lähteneet koteihinsa, laahusti
väsynyt pieni hahmo lumipyrystä pihamaalle. Selässään se kantoi
suurta kankaista säkkiä, jonka painon alla pieni tonttu horjahteli.
Säkki mahtui vain vaivoin läpi tontun salaisten kulkureittien
kapeimmista kohdista, joten Karvakorvalla kului paljon aikaa sen
kavutessa ylös omalle makuusijalleen. Tonttu lysähti väsyneenä
sängylleen ja nukahti ennen kuin sen toinen korva oli ehtinyt edes
lurpahtaa rennoksi. Seuraava aamu valkeni nopeammin kuin tonttu
Karvakorva olisi halunnut, mutta muistaen velvollisuutensa se nousi
kuitenkin ylös suorittamaan aamutarkastustaan. Silmät turvonneina
ja ajatukset sekavina kuin eilinen lumipyry se suoritti päivän
tehtävänsä ja palasi sitten takaisin pedilleen ottaen muutaman
tunnin hyvin ansaitut päiväunet.
Taas virkeänä tonttu ryhtyi töihin.
Se kävi hakemassa toimistosta puhtaan ja valkoisen paperin ja kantoi
sen ylös piilopaikkaansa. Avatusta säkistä pilkottii monia
erilaisia värejä maalia sekä muutama pensseli. Levitettyään
paperin lattialle eteensä ja kaadettuaan erivärisiä maaleja
pienelle lautaselle se ryhtyi työhön.
Eipä aikaakaan, kun tonttu nosti
katseensa paperista ja silmäili aikaansaannostaan. Se esitti
tallinpihaa, jossa seisoi muutama ihminen pidellen kolmea hevosta.
Lunta oli paljon ja heillä kaikilla oli lämpimät vaatteet. Jopa
hevoset hymyilivät. Maalauksessa oli joitakin virheitä, mutta se
oli silti hyvin kaunis, ja mikä tärkeintä, itse tehty. Tonttu
Karvakorva katseli ylpeänä piirustustaan ja kumartui sitten
vetämään sen viimeisiä viivoja. Yhtäkkiä tontun kädessä ollut
maalilautanen kallistui uhkaavasti ja putosi sitten kolahtaen -
suoraan maalauksen päälle! Karvakorva parkaisi ja kiiruhti
nostamaan lautasta. Maalit olivat roiskuneet ympäri koko kaunista
maalausta, ja se oli auttamattomasti pilalla.
Surullisena tonttu laahusti pihalle ja
ylös pienten tammojen tarhalle johtavaa mäkeä. Se istahti pienelle
kivelle laskien päänsä käsiinsä ja huokaillen hiljaa.
Kuullessaan pehmeiden tassujen pysähtyvän viereensä se ei nostanut
katsettaan. ”Voi Nasu, mitä minä teen...” se vaikeroi hiljaa.
”Haluaisin niin kovasti ilahduttaa muita, mutta en osaa tehdä
mitään hienoa ja kaunista, josta he pitäisivät.” Karvakorva
nosti hitaasti päätään ja katsoi syvälle kissan mustiin
silmiin.” Etkö sinä tee kaikkea kaunista ja hienoa koko ajan?”
kissa ihmetteli ja vilkaisi ympärilleen. ”Autat muita ja olet
heidän tukenaan, vaikka he eivät tiedä sitä. Eikö se ole
riittävästi?” Karvakorva katsoi sitä ihmetellen. Se ei ollut
koskaan ymmärtänyt olevansa tärkeä jollekin, että joku
välittäisi siitä, mitä se tekee. Eihän kukaan koskaan nähnyt
häntä voidakseen kiittää. ”Mitä jos antaisit kaikille iloista
joulumieltä? Ei lahjan tarvitse olla mikään esine, sillä luulen
että ne ymmärtämättömät ja kiireiset ihmiset tarvitsisivat
vähän rauhaa arkeensa,” Nasu puheli ja nuoli samalla
etutassustaan likaa. Karvakorva mietti niin että suuret korvat
heiluivat. Kissa puhui asiaa. Ei lahjan tarvinnut olla suuri tai
hieno. Ihmiset voisivat tehdä sen itse, jos tonttu vähän auttaisi.
”Nyt minä keksin!” se sanoi rynnäten samalla halaamaan
yllättynyttä kissaa, joka astui monta askeleita taaksepäin ja
pörhisti niskavillojaan pelästyneenä. ”Se on helppoa. Muistutan
heitä joulun tärkeimmästä asiasta!” Tontun silmät loistivat ja
se katsoi kissaa hymy korvissa. ”Mutta tarvitsen sinun apuasi.
Tule!”
Karvakorva ryntäsi talliin pienestä
salaisesta raosta ja juoksi pitkin tallinkäytävää rehulaan
hämmentynyt kissa kannoillaan. Ovi oli vain hieman raollaan, ja
tonttu mahtui vain juuri ja juuri tunkeutumaan siitä läpi. Ovi oli
aivan liian painava pienen tontun tai edes kissan liikuteltavaksi.
”Odota tässä,” Karvakorva supatti kissalle oven toiselta puolen
ja kääntyi etsimään lintuystäviään. Se vihelsi kolmesti
matalalla äänellä ja jäi odottamaan vastausta. Ei aikaakaan ja ne
sirkuttivat hänen yläpuolellaan, laskeutuen yksitellen hänen
viereensä. ” Karvakorvan annettua linnuille ohjeet ne lensivät
tiehensä, jättäen tontun etsimään lisää ystäviään
heinäkasasta. Havaittuaan siimahännän vilahduksen silmäkulmastaan
se loikkasi koskettaen kevyesti ystävänsä kuononpäätä. Ahtaan
ovenraon toisella puolella odottaneen mustan kissan silmät
siristyivät ja se yritti tunkea päätään raosta. ”Lopeta,”
tonttu sanoi tiukasti ja osoitti kissaa. ”tarvitsen teitä kaikkia.
Voitte jatkaa ikuista kissa ja hiiri -leikkiänne joskus toiste.”
Näistä sanoista rohkaistuneena heinäkasasta ilmestyi varovasti yhä
useampi harmaa kuononpää.
Oli jo hyvin myöhäinen yö, kun
omituinen seurue palasi takaisin tallin takapihalle. Lintujen
hälyttämä suurikokoinen hirviuros kantoi sarvissaan pientä ja
tuuheaa kuusta, ja sen ruskeassa selässä kipittivät monet pienet
hiiret rupatellen vauhdikkaasta kuusenkaadosta ja siitä, kuka
olikaan purrut viimeisen ja ratkaisevan palan kuusenjalasta.
Karvakorva oli saanut kunniapaikan hirven päälaelta. Suurien ja
painavien ovien avaaminen ei ollut ystävälliselle hirvelle temppu
eikä mikään. Hyvin unisten ponien ja hevosten ilmeet olivat
näkemisen arvoiset, kun suuri metsän asukki astui kantamuksineen
sisään talliin! Laskettuaan kuusen tallin maneesin päädyn
nurkkaan se palasi vuolaiden kiitosten saattelemana takaisin metsään
hymisten iloisena itsekseen.
Nasu hiipi hiljaa kuusta ihailevan
joukkion taa ja sai aikaan pelästyneitä kiljahduksia. Luotuaan
kaihoisan katseen hiirikatraaseen se ilmoitti löytäneensä
kuusenkoristeet yläkerrasta. Väsynyt mutta iloinen joukkio kuljetti
ne kuusen luo ja käytti sen koristelemiseen sinä yönä kauan
aikaa. Kissa katseli touhua vierestä ja tokaisi muutaman kommentin.
Sen mielestä kuusi kuului metsään kasvamaan, eikä se ymmärtänyt,
miksi se piti tuoda sisätiloihin. Riemukas joukkio ei kuitenkaan
antanut sen happamuuden häiritä iloaan. Lintujen asetettua tähden
paikoilleen he kaikki perääntyivät ihailemaan luomustaan: se oli
vinossa ja hieman rikkinäiset koristeet vinksottivat eri suuntiin,
mutta silti se toi paikkaan haluttua tunnelmaa tuoksullaan ja
huvittavalla ulkonäöllään. Tyytyväisenä työhönsä ahertajat
palasivat omiin toimiinsa, kirkkaan aamuauringon jo kurkkiessa
heikosti ikkunoista. Vain Karvakorva jäi katsomaan heidän
aikaansaannostaan. Se keskittyi ankarasti ja toivoi koko sydämestään,
että heidän luomansa kuusi toisi kaikille hyvän mielen.
Kuullessaan heikkoa askelten kaikua se piiloutui kuusen lähelle
touhua kiinnostuneena katselleen iäkkään ja tumman ruunan
ruokakuppiin.
”Mikä tämä on? Onpa hieno,”
huokaisi hevosia ruokkimaan tullut nainen. Hän katseli kuusta tovin
ja mutisi itsekeen. ”Niin, miksipä ei. Ei huono idea ollenkaan.
Ratsastajatkin pitäisivät siitä. Ja hevosille, niin, tietenkin,
havuja... Koristeet, tietenkin.... Musiikki... Jopas, kylläpäs se
joulu tulee pian!” Nainen tokaisi ja kiiruhti omiin touhuihinsa,
jatkaen mutinaansa joulutouhuista. Karvakorva oli varma, että tänä
vuonna tallilla koettaisiin kaikkien aikojen kaunein joulu. Hän
kohotti katseensa ja hymyili ympärillään näkyville tyytyväisille
hevosensilmille.
Kuvat: Laura Mäntylä
Kuvat: Laura Mäntylä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti